ENKELI OVENRAOSSA JA MUUTA PÄHKINTÄÄ

1

Kunpa lähtiessään osaisi sulkea työhuoneen ovensa niin, ettei jättäisi enkeliään ovenrakoon. Kunpa ei löisi ovea liian nopeasti kiinni. Ehtisivät kaikki ihanat muistot tältä kahdelta hankevuodelta hypätä reppuuni. Kunpa osaisi olla niin, että se on nyt tässä. Tehtynä ja taputeltuna. Mitään ei jäänyt kesken.

Tule kotiin –hanke päättyy huhtikuussa. Hanketyössä valitettavasti usein asiat jäävät kesken, mutta harvoinpa ihminen työtään valmiiksi saa muutoinkaan. Toivottavasti hankkeemme sai kuitenkin tänä kahtena toimintavuonnaan sydämiä auki, mieliä pohtimaan. Toivottavasti se rohkaisi ja innosti, toi iloa ja hyvää. Ehkä se avasi joitakin solmuja, tsemppasi muutokseen. Pani pohtimaan.

Hankevetäjän työhön hyppäsin silmät kiinni ja kädet ristissä. Rukoilen yhä rystyset valkoisina, mutta silmät ovat kyllä levähtäneet totaalisen auki. Monta hämmästyksenkummastusta on mahtunut näihin vuosiin. Maaseutua rakastin jo ennen Punkalaitumelle muuttamista, mutta aina se yllättää. Hämmästyttää uudistumiskyvyllään, kauneudellaan, voimallaan, monimuotoisuudellaan ja yllätyksillään.

Sain itsekin asua ensimmäiset parikymmentä vuottani maalla. Satakunnan Honkajoella opin uimaan, hyppelehtimään paljain jaloin metsässä, matkustamaan jäälautoilla ja elämään aika ajoin vaarallistakin elämää koskilla, hiihtelemään hohtavilla hangilla. Isot mukulalaumamme olivat onneksemme alati monien rukouksissa. Näin jälkeenpäinkin ajatellen elimme maaseudun omissa seikkailupuistoissa isossa varjeluksessa - ja valtavan onnellisina kauniin luonnon keskellä ja hyvien ihmisten parissa.

Eräs ystäväni sanoi minulle Punkalaitumella vieraillessaan ja täällä samoillessamme, että tottahan se kaikki onkin. Se ylistyslaulu, mitä hankkeen FB-sivulla on pari vuotta laulettu. Täällä on oikeasti ihmisen hyvä olla. Kun vaan pysähtyy ja avaa silmänsä näkemään, korvansa kuulemaan.

Paikallisten kanssa juteltuani, ilahduin siitä, miten hyvin nuoriso ja lapsiperheet viihtyvät kotikunnassaan. Ja jos joskus sanottavaa tulee, he uskaltavat avata suunsa. Ja heitä kuullaan. Upeaa on myös se, miten paljon eri järjestöt paiskivat töitä lasten ja aikuisten hyvinvoinnin eteen. Kymmenet seurat aktivoivat kuntalaisia. Seuroissa toimitaan talkoilla eli lukuisat vetäjät ovat mitä ilmeisimmin todenneet vanhan totuuden paikkansapitäväksi: antaessaan saa.

Yksin ei kukaan ole olemassa. Me tarvitsemme kaikkeen toisiamme. Mitä enemmän teemme yhdessä, sitä enemmän me itsekin saamme. Kasvamme ja kehitymme. Pienellä paikkakunnalla muurin rakentaminen oman leirin ympärille ei onnistu. Täällä on tultava juttuun, elettävä rinta rinnan niidenkin kanssa, joiden kanssa ei välttämättä kemiat aina kohtaa. Raamatussa meitä neuvotaan rakastamaan toinen toistamme. Jos se tuntuu vaikealta, yritetään edes sietää. Sopu on aina parempi kuin suukopu.

Punkalaitumella huomasin heti, että oma paikkakunta on asukkailleen äärimmäisen tärkeä, kovasti rakkaat ovat kotikonnut. Punkalaitumelaiset ovat sitoutuneet kotikuntaansa. He rakentavat ja kehittävät sitä yhdessä tuumin. Tahtovat sille hyvää. Omasta paikkakunnasta puhutaan suurella ylpeydellä ja lämmöllä. Oman suvun vaiheet – ja naapurinkin – tunnetaan täällä hyvin.

Isot satsaukset; uusi hirsinen päiväkoti ja koulu, koulukuraattorin palkkaaminen ja maksuttomat harrastukset ovat hieno kädenojennus kuntalaisille, mutta myös paljon muuta. Ne kertovat siitä, että Punkalaitumella halutaan voida hyvin, täällä luotetaan tulevaan.

Uuden tutkimuksen mukaan noin miljoona suomalaista tahtoisi maalle. Kaikki meistä ei kuitenkaan syystä tai toisesta voi maalla asua. Niille, jotka tosissaan maalle pyrkivät, kannattaa kertoa se kaikki hyvä Punkalaitumesta. Meillä on niin paljon, että siitä riittää uusillekin tulokkaille.

Hyvän puhumiseen ei tarvita palkattua työntekijää. Se on meidän jokaisen tehtävä, hyvin tärkeä toimi.

21.2.2020

Hanna-Mari Kamppikoski