A

KIIREETTÄ KIVAA

Mietin usein, miksi lapsen seura virkistää ja ilahduttaa niin paljon. Se taitaa olla se lapsen kyky täydelliseen läsnäoloon, luontainen pyrkimys ja tarve iloon ja onneen, lapsen kiireettömyys, kiitollisuus siitä, että toinen on siinä vieressä.

Onko meistä aikuisista tuohon kaikkeen edes rakkaimpien ihmisten kanssa? Joskus afrikkalaisen miehen kanssa juteltuani oivalsin, miten huvittavilta me länsimaiset kiireiset ihmiset oikeasti näytämme. Hän näytti minulle oivasti matkien, miten pylly pystyssä kiirehdimme milloin mihinkin. Havainnollisti, että töihin, kokoukseen tai harrastukseen juostessamme näytämme ihan siltä, että juoksemme vessaan viime hetkellä. Hän ihmetteli myös sitä, miten pystymme sanomaan kiireeseen vedoten ”Ei” ystävälle, joka on tulossa kylään. Afrikassa sellainen on suuri häpeä. Ystävälle on aina aikaa, sillä ystävä on tärkeä.

Joku viisas on sanonut, että kiire on keksittyä. Moni tekee itsensä tärkeäksi hokemalla kiireistään, laskemalla ääneen töitään. Lapsella ei ole kiire mihinkään. Ja jos aikuinen lapselle kiireensä tartuttaa, lapsi sairastuu. Oma 2-vuotias pojanpoikani tapaa maata sylissäni, kun luen hänelle kirjaa. Kun kirja loppuu, hän kääntää sen alkuun ja sanoo ”lisää”. En ole ihan varma, kummalle nuo hetket ovat tärkeämpiä ja opettavampia.

Maaseudullekin kiire on valitettavasti kiirinyt. Kiire ei kuitenkaan ole mikään taivaasta meille pudonnut tai maasta jalkoihimme möyrinyt. Se on meidän itsemme luoma haitta. Uskallan kuitenkin väittää, että maaseudulla kiireestä pääsee halutessaan helpommin eroon kuin kaupungissa. Huomaan itsestänikin, että Helsingissä juoksen muiden mukana ratikkaan, vaikka tiedän, että seuraava tulee kahden minuutin kuluttua. Ei järkeä.

Maaseudulla, meillä Punkalaitumella on ihanat metsät, joissa unohtuu kiire ja stressi. Vehkajärveä tuijottaessa pää tyhjenee huolista. Kunnan tarjoamissa jumpissa kivistykset ja paineet hellittävät ja samalla saa jutustella samanhenkisten, hyväntuulisten ihmisten kanssa. Tuttujen kanssa. Avara luonto tarjoaa maaseudulla ehdottomasti parastaan, kunhan me vaan avaamme oven ja menemme ulos.

Punkalaitumen Porttikallion ulkoilureiteillä tapaa joskus peurankin, mutta usein tikka pysäyttää minut ihailemaan keskittynyttä työtään. Puput juoksevat siellä lenkkeilijöiden seassa ja oravat hyppelehtivät sinne tänne. Asun Pitäjällä, mutta siellä piti kesällä majaansa myös suuri telkkäperhe. Yllätin ne eräänä aamuna parkkipaikaltani. Lintujen kuoro on meillä vertaansa vailla. Kauniit joenrantamaisemamme, peltoaukeamme ja metsämme puhdistavat päämme ja sielumme stressistä, sydämemme suruista.

Täällä kiireelle ei anneta niin paljon tilaa. Maalla kun on paljon muuta tärkeämpää.

17.1.2020

Hanna-Mari Kamppikoski