Kiittäessä rukoile, rukoillessa kiitä

Kun 2-vuotias pojanpoikani painaa otsansa otsaani ja sanoo ”muminpupu”, ei siinä oikein muita sanoja tarvita. Tai, kun puolivuotias pojantyttäreni koskee hymyillen poskeani. Se pieni tyttö, joka vain muutama viikko sitten makasi leikkauspöydällä, todistaa nyt pelkällä olemassaolollaan siitä, miten ihmeellisiä Taivaan Isän teot ovat.

Olen aika usein joutunut puolustamaan uskoani, vastaamaan halveksiviinkin kysymyksiin. Minulta on kysytty, miten voin uskoa johonkin sellaiseen, mitä en näe. Minä näen Jumalan joka päivä, kaikissa pienissä ja suurissa ihmeissä, joita saan kohdata. Niissäkin, joista kuulen. Näen kaikissa niissä lukuisissa kiitollisuudenaiheissa, rukousvastauksissa. Näen myös niissä menetyksissä, pettymyksissä ja suruissa, joista olen saanut oppia – ja joihin aina olen saanut myös lohdutusta.

Juuri ennen joulua synnytettiin kohu jos toinenkin kirkkoon liittyen. Niihin ilahduttavan moni kristityssä maassamme reagoi marssimalla kirkkoon. Vieläpä useaan kertaan joulunpyhien aikana, näin Punkalaitumellakin. Me toimimme juuri niin kuin tuleekin; pahan vallitessa on voimistettava hyvää. 

Tule kotiin –hankkeen vetäjänä tapasin juuri päättyneenä vuonna ihania lapsiperheitä, tärkeitä lasten kanssa työskenteleviä henkilöitä - ja tietysti kaikenikäisiä lapsia. Hankkeemme toisena vuonna houkuttelimme lapsiperheitä paikkakunnallemme. Vuoden aikana valtakunnallinenkin media oli kiinnostunut sekä kauniista, dynaamisesta kunnastamme että yleisesti maaseutuasumisesta. Jopa ELY:n väki oli vaikuttunut paksusta leikekansiostamme, joka sisälsi hankeaikana paikkakunnasta kirjoitettuja artikkeleita. Kaikille yksin alueellinen ja valtakunnallinen vain positiivinen näkyvyys ei riitä tulokseksi. Heille tiedoksi, että Punkalaitumelle muutti viime vuonna 94 henkilöä (25.11.2019). Nähtäväksi jää, miten moni muuttaa meille lähivuosina. Muuttopäätöstä kun harvoin tehdään hetkessä.

Kun päätöksenteossa niin kunnassa kuin seurakunnassakin - ihan kaikilla tahoilla - ajateltaisiin lapsen parasta, ajateltaisiin aina yhteistä hyvää. Onhan ihan ilmiselvää, että meistä jokainen on vastuussa siitä kaikista pienimmästä. Ei tule unohtaa sitäkään, että se tällä hetkellä kaikista pienin on meidän tulevaisuutemme. Olemme paljosta vastuussa ja tulevaisuudessahan on selvästi näkyvissä se, miten lapsi on aikoinaan tullut kohdelluksi. Sekin on totta, että isovanhempien ja muiden läheisten rukoukset kantavat lasta rukoilijoiden jo kuoltuakin.

Juuri päättyneestä vuodesta on paljon upeita muistoja, paljon opetuksia. Yksi ehkä tärkeimmistä lausunnoista koko vuoden aikana kuului punkalaitumelaisen ekaluokkalaisen suusta, kun kysyin, onko hänellä minkäänlaisia tulevaisuuden suunnitelmia tai unelma-ammattia. Tämä pieni poika vastasi, että kaikista vaikein ammatti ikinä on olla ihminen. Silloin, kuten monesti muulloinkin, mietin, että kyllä ne ovat nämä meidän lapsemme, joita tulisi kutsua kunnan viisaimmiksi, älymystöksi. Juuri heidän äänensä tulisi oikeasti saada kuuluviin. Jos joillekin niin lapsille tulisi valuttaa ainakin osa vallasta.

Hankkeemme päättyy huhtikuun lopussa, mutta elämä jatkuu. Itselleni nämä kaksi vuotta Punkalaitumella ovat olleet upeita seikkailuiden vuosia. Kirjoitan päiväkirjaa. Tänä vuonna olen ajatellut kirjoittaa kiitollisuuskirjaa. Kirjaan joululahjaksi saamaani kalenteriin kaikki pienet ja suuret asiat, joista olen päivittäin saanut olla kiitollinen. Olen jo vuosia iltarukouksen yhteydessä luetellut niitä. Lista on vaan yhdenkin päivän jälkeen yleensä niin pitkä, että nukahdan ennen kuin olen luetellut kaiken sen, mistä haluan kiittää. Siksi kokeilen tänä vuonna tuota toista tapaa, sillä olen henkilökohtaisesti ja vahvasti saanut kokea todeksi sen, että kiitollisuus kasvattaa onnellisuutta. Ja senkin, että usein pieni kiitollisuudenaihe muuttuu suureksi, kun sen sanoo ääneen. Kun sen itse huomaa.

Kun kiittää, rukoilee. Kun rukoilee, kiittää. Eikä missään muussa ole niin paljon voimaa kuin rukouksessa.

Siunausta juuri alkaneeseen vuoteen!

Hanna-Mari Kamppikoski

Punkalaitumen Sanomat 2.1.2020