PUNKALAITUMELLA KAIKKI HYVIN

Anna Suojanen

 

Kyllä Anna Suojanenkin on muuttanut, mutta ei kovin kauas. Vanha kotitila Punkalaitumella kun sijaitsee hänen nykyisestä kodistaan 500 metrin päässä. Kovin tyytyväisen ja onnellisen oloinen Anna toivottaa minut tervetulleeksi kotiinsa ja esittelee ihanaa, isoa puutarhaansa ja kesäkeittiötään. Sisällä meitä odottaa Annan mies Jussi sekä pehmoinen ja ystävällinen Mörri-kissa.

-        25 vuotta on jo tässä talossa asuttu, vanhaa kotitilaani viljelee nyt poikani perheineen. Elämään on mahtunut monenlaista. Kotikunta ei ole vaihtunut, mutta muuttunut se on! Koko keskustahan oli ennen eri paikassa! Kylänraitti näyttää nyt kuitenkin ihan erilaiselta. Mahtavaa, että vanhoja rakennuksia on säilytetty. Kunnantalon säilyttäminen ja arvorakennuksen vaaliminen on ihan kulttuuriteko. Kaunista luontoammekaan ei saa tärvellä, pohdiskelee 70-vuotias Anna, jonka mielestä pelto- ja jokimaisema on tärkeä osa Punkalaidunta.

Ennen vanhaan ei ollut Annan perheessä puhelinta, traktori kyllä oli ja tappurilla käytiin puimassa. Ongella istuttiin kissan kanssa ja kaveriporukalla leikittiin Karttua, Kymmentä tikkua laudalla, Rosvoa ja poliisia. Jokeen kiirehdittiin aina, kun maatilan töiltä pääsi.

-        Itseksemme opimme uimaan, kun vähän niin kuin pakko oli. Kauhea hinku oli veteen. Auton sisärenkaasta tehtiin uimarengas, mutta siitäkin joskus pulahti läpi. Aikuiset pelottelivat Näkillä. Se kuulemma piileksi sekä joessa että kaivossa. Ei saanut kaivoon katsoa, ettei Näkki nappaa. Kotona oli rangaistuskeinona kaappiin sulkeminen. Siellä ei oikein aika kulunut ja keksinkin huudella meillä asunutta pappaa avaamaan ovea. Ei auttanut ei, mutta neuvoi minulle pakokeinon seuraavaa kertaa varten. Putkasta paon jälkeen ei sitten sitä rangaistuskeinoa käytettykään enää.  

Lapset ovat kepposten mestareita, se sellainen jollakin tapaa kuuluu siihen ikään. Annan mukaan kuitenkin aikuisten ja auktoriteettien kunnioittaminen oli ennen yleisempää. Osattiin tavat. Hän muistelee mm kehuja, joita opettaja antoi, kun hän 8-vuotiaana ruumisauton nähdessään luokkatoverinsa kanssa pysähtyi tienreunaan. Poika oli ottanut lakin päästään ja molemmat lapset painaneet päänsä alas. Monia entisajan tapoja soisi tulevan takaisin.

-        Särkässä tanssittiin kaikkina tanssi-iltoina heti, kun ripille oli päästy. Jokaiseen tanssi-iltaan tein ystävän kanssa uudet tanssivaatteet itse. Siihen aikaan hiukset tupeerattiin, mutta meikata ei saanut. Niinpä me sitten meikattiin vasta tansseissa. Äidin aikaan käytettiin hiusten kihartamisessa kuumaa hellankoukkua, mutta minulla oli jo papiljotit. Tanssikursseja ei järjestetty, mutta äidit opettivat ja ystävien kanssa kasattiin matot nurkkaan ja harjoiteltiin. Naisten- tai sekahakua ei silloin ollut eli rivissä seistiin ja toivottiin, että joku vie tanssimaan. Kioskeilla kokoonnuttiin myös ja meidän kylällä Tanhualla, josta postikin noudettiin. Siellä uteliaimmat pääsivät tutkimaan toistenkin saamia postikortteja, kylän posti kun oli silloin samassa laatikossa.

Tuntuu hyvältä katsella Annaa, kun hän muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Silmät palaen hän kaivelee menneiden aikojen aarrearkkua, mutta vähintään yhtä onnelliselta hän näyttää nyt, jokunen kymmenen vuotta myöhemmin. Siellä kotona Jussin ja Mörrin kanssa hän saa uusia puutarhaideoita, kokkailee monenlaisia herkkuja – murosmöttösiä erityisesti Jussinsa mieliksi. Anna ehtii myös toimia Eläkeliiton Punkalaitumen yhdistyksen hallituksessa, Askartelukerhon vetäjänä sekä kirkkovaltuuston varajäsenenä.

-        Paljon on mukavaa puuhaa. Kuntoa onneksi on kertynyt lapsuudesta asti. Kouluun kuljettiin hiihtäen, jalkaisin ja polkupyörällä. Lehmät olivat kaukana laitumella ja niitä käytiin siellä lypsämässä. Fyysistä työtähän se emännän työkin oli. Ihan ehdottomasti parasta Punkalaitumella silloin ennen ja yhä ovat maaseudun rauha ja puhdas luonto! Omassa pihassa vierailee lintujen lisäksi välillä supi - ketut ja peurat aika useinkin. Kylillä kaikki tunnetaan, on turvallista elää ja olla. Parrilassa olen viihtynyt koko ikäni, enkä ole koskaan pois kaivannut. Jos joskus on isossa kaupungissa käynyt, on sieltä aina ollut kova kiire takaisin kotiin, kertoi Anna.

Lähdettyäni Annan ja Jussin luota, mietin itsekseni, ovatko ne kultaiset muistot, joista niin paljon puhutaan, kaikilla samanlaisia. Annan muistoja kuullessani koin ne niin omiksenikin. Ehkä nämä muistot ovat maaseudun muistoja, joita saavat sieluunsa ja sydämeensä vain ne heinäkasoihin hyppineet, joessa Näkkiä uhmanneet, lehmien kanssa jutelleet onnelliset. Niihin minäkin kiitollisena kuulun.

30.5.2018

Hanna-Mari Kamppikoski