SYDÄN NEUVOI MUUTTAMAAN

-        Aina, ihan aina olen tänne Punkalaitumelle kaivannut. Kuukausi sitten repäisin ja irtisanouduin, jotta saan unelmani toteuttaa ja muuttaa. Nyt tunnen olevani onnellinen, sanoi lapsuutensa ja nuoruutensa rakkaisiin maisemiin juuri asettunut Kaija Lehti (entinen Puurtinen).

Tapaamisemme aikana Kaijan – ja hankevetäjänkin – silmä kostui välillä. Jaettiin yhteisiä muistoja, vaikka ei oltukaan koskaan tavattu. Muistoja maaseudulta, mummolasta, hiekkateistä, jokiseikkailuista, lavatansseista. Siitä, kun kesä ei ikinä lopu ja koulu sitten kuitenkin jossain vaiheessa taas alkaa.

-        5-vuotiaasta asti olen viettänyt kaikki kesäni ja jouluni, useimmat viikonloppunikin mummolassa Punkalaitumella. Äitini on täältä kotoisin ja Helsingistä lähdin kiireen vilkkaa maalle mummolaan aina, kun sain siihen mahdollisuuden. 24 vuotta sitten hankin täältä mökin ja sitä olen nyt vähitellen laittanut itseni näköiseksi. Täällä riittää puuhaa ja täällä on onni. Eihän sitä edes kaupunkilaiselle osaa kuvailla, miltä täällä tuntuu. Kun linnut herättävät aamulla lauluunsa, kun puut omassa pihassa humisevat ja hirvet, peurat ja jänikset käyvät vierailulla. Se on itsellekin niin ihmeellistä ja suurta jokainen päivä. Joskus mietin, ymmärtävätkö paikkakuntalaisetkaan tätä kaikkea hyvää, mitä Punkalaitumella on. Sokeutuukohan sille?

Kaija kertoo lapsuuden ihanien, kultaisten muistojen siivittäneen hänet takaisin kotikonnuille. Mummo on ollut niin tärkeä, että oikeastaan hänellä on ollut elämässään kaksi äitiä.

-        Mummolassa autoin sisareni kanssa maatöissä, mutta siellä sain myös leikkiä. Opin ajamaan pyörällä, tanssimaan ja uimaan. Silitin Olli-enoni paidat ja plankkasin kengät, kun hän lähti Särkälle tanssimaan. Brylcreemiä hiuksissaan hän näytti niin komealta, että meinasin ihan haljeta. Vielä ylpeämpi hänestä olin, kun hän veti järjestysmies-nauhan käteensä tansseihin lähtiessään. Jokainen sunnuntaiaamu heräsin siihen, että Olli oli tuonut Särkästä suklaapatukan tyynylleni. Rippikoulun jälkeen minäkin pääsin lavoille ja siellähän piti olla ihan jokainen lauantai!

Monissa tanssilavatarinoissa toistuu kukkamekko-sana usein, mutta Kaija kertoi, että naisilla oli usein myös pitkät housut hippa-asuna. 4-5 kilometrin matka Särkälle taittui nopeasti kävellen, mutta usein tanssitutut nappasivat hänet matkalta kyytiin.

-        Humppilalaisen Ollin Pompannapissa tulin kyllä sitten aika usein kotipihaan. Olli oli ihana, mutta välimatkat ja molempien ujous ei oikein ollut hyvä juttu. Olli ei tanssinut itse lainkaan, istui vain ja tuijotti, kun tanssin muiden kanssa. Kauheasti kyllä tykkäsin hänestä. Helsingin vuosina olin parikymmentä vuotta avoliitossa, mutta kaupunkilaismiehestä ei tullut maalaista – eikä minusta kaupunkilaista.

Monien houkutteluyritysten jälkeen Kaija sai silloisen avokumppaninsa vierailemaan mökilleen. Mies ei kuitenkaan ollut maalla viihtyvää tyyppiä.

-        Hän istui hyttyshattu päässä ja saappaat jalassa. Lopulta hän oli lähinnä sisätiloissa läppärinsä kanssa, kun mökille tulimme. Kun maaseutu ja Punkalaidun ovat kuitenkin minulle niin rakkaita ja tärkeitä, ei oikein maailmamme kohdanneet. Eronkin jälkeen olemme silti hyvissä väleissä ja pidämme yhteyttä.

SYDÄMEN ÄÄNTÄ KUUNNELLEN

Kaija ehti työskennellä Ylellä peräti 45 vuotta seitsemässä eri yksikössä, seitsemän eri johtajan alaisuudessa. Viimeiset työvuotensa hän ahkeroi kirjanpidon parissa.

-        Kesätöihin menin Ylelle ja sille tielle jäin. Eihän kollegat oikein ymmärtäneet, että teen tällaisen radikaalin päätöksen ja muutan maalle. Stadilaisten mielestä kulttuuri ja oikeastaan koko elämä ovat siellä, vaikka meidän paikkakunnaltammekin kulttuuria löytyy mielin määrin – elämästä nyt puhumattakaan. Punkalaitumella ihmiset ovat auttavaisia ja mukavia. Kaikkea on tarjolla. Mitä täältä ei saa, ei oikeasti ihminen tarvitse.

Varmasti uusi kotipaikkakunta herkistää Kaijan muistelemaan monia ihania hetkiä lapsuudessa ja nuoruudessa. Sitäkin, miten valtaisa kaipuu häntä riipi aina, kun Helsinkiin oli palattava.

-        Mummun kanssa olimme kirjeenvaihdossa viikottain. Hänen kirjeensä päättyivät aina sanoihin: ”Eipä tässä muuta, täällä on vain kaksi vanhaa ja vettä toopissa.” Ikikiitollinen olen siitä, että olen Punkalaitumella saanut kasvaa ja elää. Erityisesti Jalasjoki on minulle rakas. Yhä pyöräilen usein niillä tutuilla hiekkateillä ja hienoissa maisemissa. Niistä ammennan voimaa. Mummolassa autettiin siskoni kanssa kanojen ja lehmien kanssa, juurikaspellollekin päästiin ja puupinojen esimerkillistä pinoamista opettelimme. Pappa valmisti Kaikulle ja Tuikulle (Kaija ja siskonsa Tuija) ihan omat pikkuvihdat joka juhannus. Kylän väki oli aina kylässä, mekin saimme pelata korttia.

Kaijan silmät loistavat, kun hän kertoo Punkalaitumesta ja kaikesta siitä hyvästä, mitä paikkakunnalla ja sen ihmisillä on tarjottavanaan. Hänen iäkäs äitinsä tarvitsee arjessa apua, siksikin oli oikea aika muuttaa samalla paikkakunnalle.

-        Väsyin ainaiseen reissaamiseen ja kaipuuseen. Tuntui todella hyvältä lopulta tehdä päätös, jota olin vuosikausia päässäni pyöritellyt. Kaikki oli Helsingissäkin hyvin, mutta ei elämä kaupungissa niin kovin helppoa ole. Ruuhkat ovat kovat ja välimatkat myös. Melusaaste on valtaisa, maalla vain linnut metelöivät. Punkalaitumella en ole koskaan pelännyt, täällä on ihan totaalinen rauha. Sydämeni on aina ollut Punkalaitumella. Oikeastaan vain kuuntelin sitä. Se kyllä lisää ihmisen onnellisuutta.

Kaija Lehden mökki sijaitsee satumetsän sylissä. Kuvan hienon puuliiterin on tontin puista valmistanut Kaijan äidin serkku Sakari Lehtinen.

18.6.2018

Hanna-Mari Kamppikoski