PUNKALAITUMELTA HYVÄ ELÄMÄ

Jouko Karjalainen Ulla-Maija Riitinki

 

Kun ajelin haastattelun jälkeen takaisin töihin, mietin, etten ole vuosiin tavannut tällaista miestä, joka auttaisi päälleni takin. Kollegalleni sanoin, että on ihan uskomatonta ja opettavaistakin, miten monenlaisessa murheenlaaksossakin käväissyt ihminen voi olla niin valoisa, iloinen, kiitollinen ja positiivinen. Kollegani vastasi hämmästelyyni karjalaisten olevan juuri sellaisia. Ihan kaikkien karjalaisten.

Tämä minun tapaamani mies oli tosiaan karjalainen, Karjalaisen Jouko. Hän on lähtenyt kaksikin kertaa pikavauhtia evakkoon. Jättänyt taakseen Sakkolan kotinsa Suvannon rannalla, hyvästellyt turvallisen pihapiirinsä. Kaiken tutun ja rakkaan. Jopa Joukon Jalo-koira jäi istumaan kodin rappusille, vahdiksi.

-        Jalo oli hyvä koira, mutta vain lehmät otimme mukaan. Olin 5-vuotias, kun Sakkolasta ensimmäisen kerran lähdimme. Muistan, miten kovasti halusin äidin syliin, vaikka hänen kätensä olivat täynnä. Perhe hajosi silloin, sillä Karjalassa perheeseemme kuuluivat myös isovanhemmat, setä ja täti. Äiti ja isoveli olivat kuitenkin mukana, päädyimme Huhtalan taloon Urjalaan. Kun isä sai myöhemmin muonamiehen työn Laikan kartanossa Lempäälässä, muutimme. Äitikin työskenteli puutarhassa. Kirkossakäynnit muistan. Ja sen, miten pitkiä saarnat kirkossa olivat. Kouluun pääsin, muistelee tämä pitkiin matkoihin tottunut mies.

Yhä vielä Karjalainen painelee menemään vaikkapa Punkalaitumen Porttikallion maastoissa, myös talvisin. Niitä maisemia ja lenkkipolkuja hän suosittelee muillekin. Onpa kuulemma joku sekoittanut hänet olympiahiihtäjään Jouko Karjalaiseenkin. Kovia kulkemaan ja suoraryhtisiähän he ovat molemmat.

KOTIIN JA POIS

Karjalaan perhe palasi Joukon ollessa noin 10-vuotias. Koti oli palanut ja paljon oli töitä, että arki jälleen palasi. Valitettavan pian kuului uusi evakuointimääräys, ja matkaan oli lähdettävä jälleen. Tuolloin Jouko sai jo olla avustamassa muuttotouhuissa. Hän kirjoitti laatikoihin muuttajien nimiä sekä tekstin ”Määräasema Äänekoski”. Linja-auto haki heidät junalle, joka sai matkata melko rauhaisasti. Vain kerran se pysäytettiin ja parisataa matkalaista joutui juoksemaan ilmahälytyksen takia metsään. Nyt määränpäänä oli Kangasahon talo Saarijärvellä.

-        Kyllä minä pyhiinvaellusmatkoilla olen käynyt näissä kaikissa maisemissa, Sakkolassakin. Kotirantaan ei päästetty, mutta tutuissa maisemissa sain kuitenkin samoilla ja muistella. Kaikesta oli evakkoaikaan kova puute. Hevosellekin annettiin selluloosaa. Perunaa kyllä viljelimme. Vuoden 1945 muistan hyvin mm siksi, että Hiroshiman atomipommista kerrottiin sekä radiossa että lehdissä. Mutta myös siksi, että saimme katsella auringonpimennystä noetun lasin läpi. Nelisen kilometriä oli silloin koulumatka kansakouluun.

Lastenkotikin kävi tutuksi Joukolle, kun vanhempansa lähtivät valmistelemaan uutta kotia Punkalaitumelle. Aatos-veljestä ja Joukosta pidettiin lastenkodissa hyvää huolta ja isänsä pojat kohtasivat jälleen muuttaessaan Punkalaitumelle. Isä haki heidät tuolloin Urjalan asemalta hevoskärryllä. Liitsola otettiin suunnaksi ja niinpä Jouko muutti uudelle paikkakunnalle 12-vuotiaana vuonna 1947.

MUUTOKSIA

-        Ihan toisenlaiselta Punkalaidun tietysti tuohon aikaan näytti kuin nykyään. Ulkorakennuksissa monella oli olkikatto, tiet olivat todella heikossa kunnossa. Paavo Pietilän pitkästä talosta perheemme sai huoneen ja kamarin, meillä oli oma sisäänkäynti. Minäkin sain usein paimentaa omia lehmiämme. Vihalaidasta isä löysi lopulta sivutilan, metsää ja suota.

Suosta saatiin turvetta mm kunnan rakennusten lämmittämiseen. Marjoja jokaisen oppilaan tuli kerätä neljä litraa kouluun viemisiksi. Tiiletkin tehtiin tuolloin itse. Joukokin muistaa hyvin, miten hevonen kulki ympyrää sekoittaen raskasta massaa. Saviprunni ei ollut tärkeä vain tiilien valmistamisessa, sieltä kun saatiin tarvittava savi. Lapsille saviprunni oli keidas ja kylpylä, siellä polskittiin isolla sakilla pitempiäkin aikoja. Kun savea poistettiin, syntyi monttuihin mainioita lampia monenlaiseen vedentarpeeseen. Saviprunnilta saattoi löytyä myös pyykkipaikka, pellaviakin niissä on liotettu. Savella parannettiin sekä peltojen että teiden laatua. Kun tiilimiilun valkeat roihahtivat, oli paikalla koko kylä. Talven tullen saviprunniin muodostunut jääkin käytettiin hyväksi, sillä viilennettiin maito. Kun hätä on suurin, kuoriutuu ihmisestäkin monella tapaa luova. Yltäkylläisyydessä ihminen unohtaa taitonsa.

-        Vaikka lapsetkin osallistuivat kodin töihin ja kävivät koulua, oli aikaa myös leikille. Uintihommien lisäksi pelasimme pakosia eli olimme piilosilla. Punkalaitumella näki silloin kahdessakin paikassa elokuvia: Mäenpään Työväentalolla ja Vartiolassa. Latotanssejakin oli, mutta minä olen opetellut tanssimaan vasta eläkepäivilläni. Lapsuuden perheeseeni syntyi myös useampi lapsi. Kaiken kaikkiaan meitä oli neljä sisarusta, vanhimman ja nuorimman välillä oli peräti 18 vuoden ikäero.

RAKKAUTTA OIKEAA

Keskusteluamme on hieman syrjästä seurannut Joukon elämänkumppani Ulla-Maija Riitinki, joka on asunut Punkalaitumella koko ikänsä. Molemmille ilmestyy pilkettä silmäkulmaan, kun he kertovat Joukon kirjoittamista runoista. Kihlapari on kovasti aktiivinen sekä liikkumaan monipuolisesti että harrastamaan kulttuuria.

-        Paljon olemme Eläkeliiton Punkalaitumen yhdistyksen tapahtumissa ja niissä on todella varaa valita! Petankkia, Bocciaa ja pienoisgolfia harrastamme yhdessä – ja pyöräilyä. Elokuvailloissa, konserteissa ja teatteriesityksissä kuljemme. Ja tietysti kirkossa käymme myös, kertoo Ulla-Maija.

Helsinkiin leivänhakuun lähti Jouko aikoinaan ja vuosien ahertamisen jälkeen hän jäi eläkkeelle Paasivaaran vuoromestarina. Margariinikilo poikineen tuli vuosien aikana siis valmistettua ja vuonna 1995 hän palasi silloisen vaimonsa kanssa kotikonnuilleen Punkalaitumelle. Avioliitosta syntyi kaksi poikaa ja elämää ilahduttaa heidän lisäkseen myös yksi lapsenlapsi.

-        Kultahääpäivästämme jäi yksi vuosi uupumaan. Vaimoni sairastui nimittäin Parkinsonin tautiin ja olin paikalla, kun hänen sydämensä ei enää jaksanut. Onhan se onnellista, että vielä myöhemmin sain tutustua tähän Ulla-Maijaan. Kolme vuotta olemme jo olleet kihloissa, sanoo Jouko.

Kun kysyn Joukolta, kaipaako hän näin monen vuoden jälkeen vielä takaisin Karjalan Sakkolaan, katsoo hän kauas pois ja sanoo hiljaa:

-        Kyllä minä kaipaan. Erityisesti niitä tuttuja maisemia. Järven ranta tuli niin tutuksi, kun kalastelin paljon. Mutta kyllä minä Punkalaitumella viihdyn. Täällä minä näen kotoani kauniin jokirannan. Komeassa kunnassa on useampikin upea rakennus, paljon aktiviteetteja ja ihan mahtavan monipuoliset mahdollisuudet harrastaa kaikenlaista liikuntaa. Uusi koulukin kiinnostaa, se on kunnalta upea satsaus. Pietarinaukio palvelee kaiken ikäisiä, itse tykkäsin kesän yhteislaulutilaisuuksista.

Minkälaisia toiveita tai haaveita pariskunnalla on tulevaisuutta silmälläpitäen?

-        Kyllä me toivomme, että Punkalaitumen seurakunta saisi toimia itsenäisenä ja että kiinteistöasiat ratkeaisivat siellä hyvällä tavalla. Keskustan tyhjät liiketalot ja asunnot – niille pitäisi keksiä jonkinlaista käyttöä. Kauppa ja apteekki ovat paikkakunnalle äärimmäisen tärkeitä ja kaikkia palveluita tulisi myös paikkakuntalaisten käyttää. Toivottavasti verotus säilyisi kohtuullisena. Joukon toive on autonpesupaikka, missä saisi pestä itse autonsa. Kiitollisia olemme myös uimahallista, Työväentalon uudesta, hienosta tulemisesta ja tietysti noin yleisesti tästä maaseudun ihanasta rauhasta, luettelee pariskunta.

19.9.2018

Hanna-Mari Kamppikoski